Työehtosopimusten yleissitovuuden poistamisen ’sivuoireet’ yritysten tuote- ja palvelukehitykselle

Huoli suomalaisten yritysten kilpailukyvystä globaalin kapitalismin paineessa on saanut  monet vaatimaan työehtosopimusten yleissitovuudesta luopumista. Huoli on aiheellinen, sillä vaikka maailman kauppajärjestön WTO:n tilastojen perusteella maailmankauppa on kasvanut kiihtyvästi toisen maailmansodan jälkeen (ks. kuvaaja 1), Suomen osuus maailmankaupasta on heikentynyt jo pitkään (ks. kuvaaja 2).

Tilastojen ja tutkimusten valossa Suomi on taloudellinen alisuoriutuja: vaikka Suomessa koulutus, teknologian saatavuus ja yritystoiminnan integriteetti ovat maailmankärkeä, Suomen viennin osuus maailmankaupasta ei ole itse asiassa ollut koskaan näin pieni vuoden 1948 jälkeen, jolloin WTO aloitti maailmankaupan tilastoinnin. Miksi Suomelle tärkeiden korkeaa osaamista vaativien investointituotteiden ja teknisten palveluiden vienti ei vedä? Voisiko työehtosopimusten yleissitovuuden poistaminen olla lääke vientiteollisuutemme kilpailukyvyn ongelmiin?

Työehtosopimusten yleissitovuuden poistaminen on jonkinlainen lääke, mutta ei valitettavasti kovinkaan sopiva Suomen vientiteollisuuden ja laajemmin enenevästi tietoon ja osaamiseen perustuvan talouden ongelmiin. Päinvastoin suomalaisessa talouskeskustelussa ei ole juurikaan tunnistettu, että yleissitovuuden poistaminen voisi heikentää Suomen kilpailukykyä aiheuttamalla merkittäviä ’sivuoreita’ yritysten tuote- ja palvelukehitykselle. Miksi näin?

Koska luottamus on innovaatioiden syntymisen keskeinen katalyytti

Korkean osaamisen tuotteiden ja palveluiden globaaleilla markkinoilla Suomen kaltaisesta pienestä mutta kalliista maasta tuleva yritys voi usein erottautua kilpailijoistaan parhaiten tuotteidensa ja palveluidensa laadun, ei niiden hinnan, avulla. Esimerkiksi ympäristön ja teollisuuden mittalaitteita ja –palveluita kehittävä Vaisala on pärjännyt tällä stategialla jo kohta 80 vuotta. Yritykset voivat kuitenkin kilpailla tuotteiden ja palveluiden korkealla laadulla vain mikäli ne kykevenät vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen kehittämään uusia innovatiivisia tuotteita ja palveluita, joita asiakkaat haluavat ostaa.

Työehtosopimusten yleissitovuuden poistaminen voisi rapauttaa yritysten tuote- ja palvelukehityksen, koska paikallisen sopimisen lisääminen voisi helposti johtaa koetun epävamuuden, epäoikeudenmukaisuuden kokemusten ja jopa pelon lisääntymiseen työntekijöiden keskuudessa. Epävarmuuden ja pelon ilmapiirissä työntekijöiden huomio keskittyy usein töistä selviytymiseen ja perheen elannon turvaamiseen. Tällöin on epätodennäköistä, että työntekijät etsisivät aktiivisesti tietoa teknologisista läpimurroista, jakaisivat tietoa kollegoidensa kanssa tai pyrkisivät etsimään uusia keinoja asiakkaiden ja muiden sidosryhmien osallistamiseen tuotekehitysprosesseissa. Epävarmuuden ja pelon ilmapiiri yhdistettynä informaatiovirtojen pysähtymiseen voivat tutkitusti johtaa luovuuden ja yritysten kilpailukyvyn menetykseen jo muutamassa vuodessa.

Työehtosopimusten yleissitovuuden ja yritysten kilpailukyvyn romuttamisen sijaan tulisikin keskittyä Suomen viennin kilpailukyvyn kohentamiseen luottamuksen rakentamisen kautta. Luottamus on erityisen tärkeä tekijä Suomen taloudelle, sillä samoin kuin jaamme elämämme tärkeät, vaikeat ja muut luottamukselliset asiat luottamiemme ystävien kanssa, myös yrityselämän uudet ideat, asiakastarpeet sekä mahdolliset ratkaisut leviävät verkostoissa, joissa vallitsee luottamus.

Mitä yritykset ja poliitikot voivat tehdä luottamuksen lisäämiseksi?

Työehtosopimusten yleissitovuus omalta osaltaan auttaa luottamuksen muodostumista, sillä yleissitovuuden ansiosta työntekijät voivat luottaa siihen, että myös järjestäytymättömät työnantajat tarjoavat minimitason työehdot työntekijöilleen. Työehtosopimusten yleissitovuus, lait ja säädökset sekä yritystoiminnan korkea integriteetti ehkäisevät opportunistista käyttäytymistä ja sitä kautta ne luovat luottamusta toimijoiden välille jo pelkän olemassaolonsa kautta. Näin syntynyttä luottamusta kutsutaan usein ”institutionaaliseksi luottamukseksi.”

Lait ja säädökset, mukaan lukien työehtosopimusten yleissitovuus, mahdollistavat kuitenkin vain ’perustason’ luottamuksen muodostuksen. Niiden lisäksi yritykset tarvitsevat myös vahvempia luottamuksen lähteitä. Korkeaa osaamista vaativien tuotteiden ja palveluiden kehittäminen on mahdollista vain mikäli yritys onnistuu positioimaan itsensä oikein organisaatioiden, keskeisten asiakkaiden ja teknologisten osaajien muodostamissa verkostoissa, joissa informaatio asiakkaiden tarpeista ja teknologisista ratkaisuista virtaa. Henkilöiden välinen luottamus on tunnetusti keskeinen ”voiteluaine” tällaisten suhteiden muodostumiselle ja informaation virtaamiselle. Yritykset voivat vaikuttaa henkilöiden välisen luottamuksen muodostumiseen lisäämällä interaktioiden määrää ja fasilitoimalla niiden laatua käyttämällä sosiaalista taitoa, jota usein kutsutaan myös johtamiseksi.

Innovaatioiden perustuminen henkilöiden välisiin luottamussuhteisiin on hallituksen kannalta hankala asia, sillä hallituksen keinovalikoima henkilöiden välisen luottamuksen lisäämiseen on rajattu. Suomessa ei ole kuitenkaan vielä täysin ymmärretty, että innovaatioiden kannalta keskeiset poliittiset päätökset tehdään Arkadianmäen sijaan yhä useammin kaupunginvaltuustoissa. Innovaatiotoiminta on lokaalia toimintaa, sillä se (jälleen kerran) perustuu ihmisten väliseen luottamukseen ja näiden ihmisten välillä virtaavaan informaatioon. Tämä periaate on ymmärretty esimerkiksi Lontoon Cityssä, jonka pääarkkitehti lähti suunnittelemaan Lontoota jo vuosikymmeniä sitten siitä näkökulmasta, että kaupungin kilpailukyvylle tärkeiden innovaatioiden edistäminen onnistuu parhaiten lisäämällä tiloja, kuten ravintoloita ja pubeja,  työpaikkojen lähelle, jotta ihmiset voivat kohdata ja vaihtaa tietoa.

Suomalaisten yritysten kilpailukykyä ei siis pelasteta institutionaalista luottamusta rikkomalla vaan mahdollistamalla ihmisten kohtaaminen, sillä yksilöiden välinen luottamus perustuu pitkälti yhdessä vietetyn ajan määrään. Epävarmuuden ja pelon ilmapiirin lietsomisen sijaan suomalaisten haasteena on oppia myös kohtaamaan, hyväksymään ja arvostamaan erilaisuutta, sillä Suomen position kohentaminen maailmankaupan verkostoissa vaatii luottamuksen rakentamista muidenkin kuin suomalaisten kesken. Vaikka esittelemieni luottamuksen lisäämisen keinojen vaikutukset näkyvät vasta pidemmän ajan päästä, tiedämme lähes varmasti jo nyt, että työehtosopimusten yleissitovuuden poistaminen ei ainakaan lisää luottamusta. Ja siksi vaatimukset työehtosopimusten yleissitovuuden romuttamisesta vaikuttavat tutkimustiedon valossa enemmän ideologisilta kannanotoilta kuin keinoilta talouden kohentamiseksi.

Jääkö peruskoulujen ilmiölähtöinen oppiminen toteutumatta?

Muuttuva yhteiskunta luo muutospaineita suomalaiselle peruskoululle. Julkinen keskustelu peruskoulun muutoksesta on keskittynyt lähinnä opetusmenetelmien digitalisaation ja avoimien oppimisympäristöjen käyttöönoton tarpeeseen. Näiden tärkeiden muutosten rinnalla vähemmän huomiota saanut, mutta mahdollisesti paljon merkittävämpi, yhteiskunnalllinen ilmiö on siirtymä hierarkkisista organisaatioista kohti itseohjautuvia organisaatioita, joissa  työn organisointi perustuu käskemisen ja kontrollin sijaan itsenäisten ammattilaisten kykyyn koordinoida työtään itseohjautuvasti.

Peruskoulujen 1.8.2016 voimaan tullut, Opetushallituksen linjaama uusi opetussuunnitelma pyrkii kasvattamaan lapsemme tähän uuteen itseohjautuvaan maailmaan. Tähän pyritään yhdistämällä eri oppiaineiden kuten biologian ja matematiikan sisältöjä pitkäkestoisiksi ja integroiduiksi oppimiskokonaisuuksiksi, joissa oppiminen tapahtuu käsittelemällä todellisen maailman ilmiöitä kuten ilmastonmuutosta tai kasvavaa epätasa-arvoa.

Tällaisella ilmiölähtöisellä oppimisella on merkittävä mahdollisuus antaa oppilaille laaja-alainen ymmärrys yhä kompleksimmasta maailmasta sekä taidot toimia siinä itseohjautuvasti. Pitkäkestoiset oppimiskokonaisuudet voivat myös parantaa oppilaiden viihtyvyyttä, mikä on suomalaisen peruskoulun yksi ongelmakohta, myös kansainvälisten vertailujen mukaan.

Esimerkiksi kansainvälinen HSBC-tutkijaverkosto on jo 30 vuoden ajan toteuttanut vertailevan tutkimuksen 45 maan kouluikäisten lasten terveyskäyttäytymisestä sekä siihen vaikuttavista tekijöistä yhteistyössä Maailman terveysjärjestön WHO:n kanssa. Viimeisimmän raportin mukaan esimerkiksi vain 12 % suomalaisista 11-vuotiaista pojista ja 20 % samanikäisistä tytöistä pitivät koulusta todella paljon siinä missä esimerkiksi Saksan vastaavat luvut ovat 51 % (pojat) ja 60 % (tytöt, ks. raportin sivu 52). Ikäluokasta riippuen, lastemme kouluviihtyvyyden perusteella suomalainen peruskoulu sijoittui 45 maan joukossa sijoille 40 – 44.  Kouluviihtyvyyden parantaminen on jo itsessään tärkeää, mutta se on myös tärkeä tekijä lastemme laajemman fyysisen ja mentaalin terveyden tukemisessa.

Uuden opetussuunnitelman integroiduilla oppimiskokonaisuuksilla onkin suuri potentiaali tehdä suomalaisesta peruskoulusta entistä relevantimpi sekä oppilaiden näkökulmasta merkityksellisempi. Uutta opetussuunnitelmaa on kiitelty laajasti ja se on saanut positiivista huomiota kansainvälisessä mediassakin. Siksi onkin valitettavaa, että monialaisten, integroitujen ja pitkäkestoisten oppimiskokonaisuuksien laajamittainen toteutuminen näyttää tällä hetkellä epätodennäköiseltä. Miksi näin?

Monialaisten, integroitujen ja pitkäkestoisten oppimiskokonaisuuksien toteutumisen kolme estettä

Olen analysoinut uutta opetussuunnitelmaa jo jonkin aikaa liittyen ”avoimien oppimisympäristöjen suunnittelu ja käyttöönotto peruskouluissa” tutkimushankkeeseeni ja tämän tausta-analyysin perusteella tämä ongelma juontaa juurensa seuraavien kolmen tekijän yhteisvaikutuksesta.

Este 1: Koulusektorin hajautunut rakenne tekee valtakunnallisen kehittämisen vaikeaksi

Toisin kuin ehkä voisi kuvitella suomalaisen peruskoulun menestymistä koskevan uutisoinnin perusteella, suomalainen koulusektori on rakenteellisesti hajautunut, sillä perusopetuslain mukaan perusopetuksen järjestämisestä vastaavat kunnat. Kunnat ovat itsenäisiä toimijoita, joilla on siis velvollisuus järjestää perusopetus perusopetuslain sekä Opetushallituksen 473-sivuisen opetussuunnitelman perusteet –dokumentin mukaisesti.

Opetuksen sisällön osalta perusopetuslaissa säädetään vain ”opetuksen yleisistä valtakunnallisista tavoitteista sekä perusopetukseen käytettävän ajan jakamisesta eri oppiaineiden ja aineryhmien opetukseen sekä oppilaanohjaukseen” (14 §:n 1 momentti). Opetushallituksen opetussuunnitelman perusteet on siis opetuksen sisällön kannalta keskeinen valtakunnallinen ohjausinstrumentti.

Opetussuunnitelman perusteet dokumentilla ei ole käytännössä kuitenkaan määräävää valtaa, sillä yksittäisillä kouluilla ja erityisesti yksittäisillä opettajilla on valta ja vastuu päättää miten he toteuttavat opetusta. Suomalaisissa peruskouluissa työskentelee onneksi päteviä ammattilaisia, jotka kykenevät tuottamaan laadukasta opetusta itsenäisesti. Mutta kentän regulatiivinen rakenne yhdistettynä opettajien itsenäisyyteen tarkoittaa sitä, että koulusektorin valtakunnallinen kehittäminen on kuin ’narulla työntämistä’.

Ja tämä näkyy uudessa opetussuunnitelmassa. Vaikka Opetushallitus kannustaa kouluja järjestämään monialaisia, pitkäkestoisia ja integroituja kokonaisuuksia, se jättää kouluille mahdollisuuden ’kuitata’ opetussuunnitelman mukaiset monialaiset oppimiskokonaisuudet järjestämällä yhden teemapäivän. Opetushallituksen on käytännössä pakko jättää päätösvalta yksittäisille kouluille, koska se ei voi muutakaan.

Este 2: Monialaiset integroidut oppimiskokonaisuudet eivät tule näkymään lukuvuosi- ja päättötodistuksissa

Perusopetuslain mukaan Opetushallituksella on valta päättää mitä oppilaiden todistuksiin keväisin  kirjataan. Opetushallitus on linjannut, että lukuvuosien ja peruskoulun päätteeksi keväisin annettavat arviot kohdistuvat jatkossakin yksittäisiin oppiaineisiin.  Tämä tarkoittaa siis sitä, että oppilaiden monialaiset integroidut oppimiskokonaisuudet eivät tule näkymään lukuvuosi- ja päättötodistuksissa.

Monialaisten integroitujen oppimiskokonaisuuksien arvioinnin puuttuminen todistuksista johtaa todennäköisesti siihen, että monialaiset integroidut oppimiskokonaisuudet saavat vain pienen paino-arvon oppimistapahtumien toteutuksessa. Tämä johtuu siitä, että ammattitaitoisen opettamisen lähtökohtana on luoda looginen ja koherentti yhteys oppimistavoitteiden, -tapahtumien ja oppimisen arvioinnin välille.

Koska monialaisia integroituja oppimiskokonaisuuksien arvioinnit eivät näy todistuksissa, opettajat todennäköisesti painottavat opetuksessaan yksittäisten aineiden oppimistavoitteiden saavuttamista. Kouluissa opettajien työtä ja siten opetuksen sisältöä ei ohjaa niinkään esimies eli rehtori vaan valtakunnalliset oppimistavoitteet ja oppimisen arviointi sekä opettajien ammattikunnan sosiaaliset normit.

Monialaisten integroitujen oppimiskokonaisuuksien puuttuminen todistuksista hidastaa näiden oppimiskokonaisuuksien toteutumista myös sitä kautta, että oppilaiden vanhemmat – jotka muodostavat opettajien keskeisen ’sidosryhmän’ – saattavat muodostaa arvionsa koulujen henkilökunnan onnistumisesta pääasiassa kokeiden tulosten ja todistusten perusteella. Mikäli vanhempien arviolla on vaikutusta opettajien työskentelyyn, vanhempien fokusoituminen todistuksissa näkyvien aineiden numeroihin ei ainakaan auta monialaisten integroitujen oppimiskokonaisuuksien laajamittaista toteutumista.

Este 3: Moninaiset tavoitteet, ylhäältä tulevan priorisoinnin puute ja rajalliset resurssit johtavat todennäköisesti yksittäisten oppiaineiden priorisointiin

Monialaisten integroitujen oppimiskokonaisuuksien toteutumista haittaa myös ettei Opetushallitus priorisoi yksittäisten oppiaineiden ja monialaisten oppimiskokonaisuuksien oppimistavoitteiden välillä. Käsitykseni mukaan monialaiset oppimiskokonaisuudet tuotiin uuteen opetussuunnitelmaan jo olemassaolevien ainekohtaisten tavoitteiden lisäksi. Uusi opetussuunnitelma pyrkiikin vanhojen tavoitteiden saavuttamisen lisäksi myös kehittämään oppilaiden laajempaa ymmärrystä monialaisten oppimiskokonaisuuksien kautta.

Opetussuunnitelman perusteet ei kuitenkaan ota kantaa siihen miten näitä moninaisia tavoitteita pitäisi priorisoida opetuksen järjestämisessä. Päätösvalta jää tässäkin yksittäisille kouluille ja opettajille.

Priorisoinnin puuttuessa yksittäiset oppiaineet ja monialaiset oppimiskokonaisuudet kilpailevat samoista resursseista, siis opetusajasta.  Opetusajan ollessa vakio, opetusajan kohdistaminen yksittäisten oppiaineiden oppimistavoitteiden saavuttamiseen on pois monialaisilta kokonaisuuksilta.

Kilpailu yksittäisten oppiaineiden tavoitteiden kanssa opetusajasta muodostuvat erityisen suureksi ongelmaksi yhdistettynä hallituksen koulutusleikkauksiin. Uusien monialaisten, pitkäkestoisten ja integroitujen oppimiskokonaisuuksien kehittäminen vaatii paljon resursseja erityisesti siksi, että ne tulisi kehittää opettajakunnan ja oppilaiden välisen yhteistyön kautta.

Mikäli peruskoulujen resurssit vähenevät hallituksen suunnitelmien mukaisesti, monet koulut kohdistanevat jäljelle jäävät resurssit niihin oppimiskokonaisuuksiin, joilla tehokkaiten saavutetaan suurin osa uuden opetusuunnitelman moninaisista oppimistavoitteista. Näyttääkin todennäköiseltä, että tässä tilanteessa monessa koulussa monialaisten, pitkäkestoisten ja integroitujen oppimiskokonaisuuksien laajamittainen kehittäminen tullaan jättämään paremmille vuosille.

Miten ilmiölähtöinen oppiminen voidaan saavuttaa?

Ilmiölähtöinen oppiminen on vielä mahdollista saavuttaa. Mutta koska koulusektorin lainsäädännölllinen rakenne, opettajien toimintaa ohjaavat rakenteet ja resurssien niukkuus eivät tue monialaisten integroitujen oppimiskokonaisuuksien laajamittaista toteutumista, tämän tärkeän muutoksen toteutuminen riippuu yksittäisten koulujen yksittäisten opettajien kyvystä saada koulun opettajakunta innostumaan monialaisten integroitujen oppimiskokonaisuuksien toteutuksesta.

Ilmiölähtöisen opetuksen toteuttaminen ei siis ole firmoista tuttu ylhäältä alas ja keskeltä periferiaan ohjattu muutos vaan se muistuttaa enemmänkin yhteiskunnallisten liikkeiden – kuten Martin Luther King Jr:n mobilisoima mustien oikeuksia puolustava liike tai Occupy Wall Street –liike – syntyä alhaalta ylös.

Monialaisten oppimiskokonaisuuksien ja ilmiölähtöisen oppimisen laajamittainen toteuminen voi onnistua mikäli yksittäisissä kouluissa onnistutaan tekemään yhteistyötä uusien oppimiskokonaisuuksien luomiseksi. Maarit Rossin ja Pekka Peuran kaltaisten opetuksen uudistajien aikaansaama innostus osoittaa monien opettajien ymmärtävän, että uusi opetussuunnitelma ja muuttuva maailma vaativat oppimiskokonaisuuksien kehittämistä. Opettajakunnan innostus voi kuitenkin hiipua nopeasti ristiriitaisten tavoitteiden, vanhempien vaatimusten, pienenevien resurssien ja oman hyvinvoinnin tarpeen ristipaineessa.

Koska uusien monialaisten integroitujen oppimiskokonaisuuksien suunnittelu vaatii aikaa, vaivaa ja energiaa, tarjoan seuraavaksi erään ehdotuksen miten näitä kokonaisuuksia voisi alkaa kehittämään. Vaikka opettajat ovat opettamisen ja oppimisen ammattilaisia, monialaisten integroitujen oppimiskokonaisuuksien toteuttaminen vaatii uusia taitoja, koska ne tulee tehdä yhteistyössä opetttajakunnan ja oppilaiden välillä. Tähän ei ole kaikissa kouluissa totuttu. Yhteistyö voi olla erityinen haaste yläkouluissa, joissa eri oppiaineiden opetus on tällä hetkellä eriytetty omille tunneilleen, joita pitävät tiettyihin oppiaineisiin erikoistuneet opettajat.

Tässä viiden kohdan ohje integroitujen oppimiskokonaisuuksien toteuttamiseksi yhteistyön kautta:

1. Oppilaat päättävät integroidun oppimiskokonaisuuden aiheen

Monissa kouluissa voi tulla houkutus lähteä liikkeelle miettimällä opettajakunnan kesken miten vanhat sisällöt voitaisiin ’paketoida’ uusiksi monialaisiksi kokonaisuuksiksi. Vaikka tämä olisi tehokas tapa täyttää Opetushallituksen vaatimukset, se olisi kuitenkin uuden opetussuunnitelman hengen vastaista.

Ilmiölähtöisessä oppimisessa lähtökohdan tulisi olla tutkittava ilmiö. Tarkemmat käsiteltävät asiat, teemat ja sisällöt tulee ’nousta’ tai syntyä analyysiprosessin kautta (eikä primääristi opettajan antamana). Ilmiölähtöinen oppiminen edellyttää oppilaiden aktiivisuutta ja siksi on tärkeää aktivoida oppilaita antamalla heille valta päättää integroidun oppimiskokonaisuuden aihe. Uusi opetussuunnitelma itse asiassa velvoittaa koulut suunnittelemaan monialaiset oppimiskokonaisuudet yhteistyössä oppilaiden kanssa.

Yksi keino integroidun oppimiskokonaisuuden aiheen päättämiseksi on antaa jokaisen oppilaan äänestää esimerkiksi yhtä YK:n uusista kestävän kehityksen tavoitteista. Aiheeksi tulee eniten ääniä saanut. Tämä äänestys voitaisiin järjestää ja tulokset voitaisiin julkistaa koko koulun yhteisessä tilaisuudessa ’livenä’ käyttämällä esimerkiksi Googlen Formseja ja oppilaiden omia mobiililaitteita.

2. Opettajat määrittävät arviointikriteerit ja –standardit

Kun aihe on tiedossa, opettajakunta päättää yhdessä mitä oppilaiden pitäisi tuottaa monialaisen integroidun oppimiskokonaisuuden aikana. Tärkeää on, että tuotoksen sisältöä ja formaattia ei määriteltäisi liian paljon etukäteen. Oppilaat voisivat ilmaista ilmiölähtöisen analyysinsä lopputulokset esimerkiksi näyttelemällä, kirjoittamalla tai pitämällä puheen.

Keskeinen pedagoginen haaste on kuitenkin päättää näiden tuotosten arviointiperiaatteet sekä odotettu taso mihin oppilaiden pitäisi päästä. Jos oppilaiden töiden sisältöä ei määritellä etukäteen, arvionti on järkevää sitoa töiden analyysin syvyyteen sekä ilmaisumuodon voimaan. Myös ilmiölähtöisessä oppimisessa voi odottaa korkealaatuisia tuotoksia, vaikka sisältöjen ”oikeita vastauksia” ei opettaja etukäteen tietäisikään. Oppilaiden tehtävät voidaan kertoa oppilaille yhdessä suuressa koko koulun tapahtumassa, jossa kerrotaan integroidun oppimiskokonaisuuden tavoitteet ja työskentelyperiaatteet.

3. Projektimuotoista työskentelyä ilmiöiden ympärillä

Oppilaiden aloittaessa työskentelyn annetusta aiheesta on tärkeää, että opettajat systemaattisesti kannustavat oppilaita omaan aktiiviseen tiedonetsintään. Monet oppilaat voivat olla aluksi ’hukassa’ niin suuren vapauden kanssa. Fiksuimmat oppilaat kuitenkin ymmärtävät nopeasti mitä pitää tehdä. Opettajien resurssit kannattaa tietenkin kohdentaa enemmän apua tarvitseviin. Näin opettajien rooli vaihtuu virheiden korjaajasta ja oikean tiedon välittäjästä ’coachiin’, joka ohjaa oppilaat ilmiön kannalta oikean tiedon äärelle.

Vapaamatkustajaongelmaan on toki varauduttava. Opettajien onkin suunniteltava kyseisen koulun oppilaille sopivat välietapit (esim. esitykset muille oppilaille), jotka kannustavat tuotosten edistämiseen.

Toinen ongelmakohta käytännön työskentelyssä on varmistaa, että oppilaat saavat aikaa ja tilaa tuotosten tekemiseen. Yksi, eri aineiden kannalta oikeudenmukainen, ratkaisu on päättää, että jokaisen opettajan on luovutettava esimerkiksi 10 % omista tunneistaan monialaisten oppimiskokonaisuuksien toteuttamiselle.

4. Grande Finale

Oppilaiden lopputuotokset esitellään illalla järjestettävässä tilaisuudessa, johon kutsutaan myös vanhemmat sekä paikallinen lehdistö. Tapahtumalle on hyvä saada positiivista, ulkopuolista huomiota, koska se paitsi kannustaa lapsia tuotosten tekemisessä, myös aktivoi vanhempia osallistumaan enemmän koulun arkeen.

Monissa kouluissa lopullisten tuotosten esittely voi olla jo hieno tapa päättää lukuvoden monialainen oppimiskokonaisuus. Grande Finaleen voi kuitenkin liittää myös parhaiden tuotosten palkitsemisen tai kilpailun parhaasta tuotoksesta. Television tosi-tv-formaattien tultua yleiseksi tälle voisi olla kysyntää.

5. Oppimiskokonaisuuden jälkeinen reflektio

Varsinaisen työskentelyn päätyttyä on hyvä hetki laittaa oppilaat reflektoimaan tehtyä projektia toisesta näkökulmasta. Tämä voi olla äidinkielen tekstin tuottoa, yhteiskuntaopin analyysi muuttuvusta työelämästä ja yhteiskunnasta tai esimerkiksi vierailu paikalliseen arkkitehtitoimistoon.

Myös opettajien on tärkeää pohtia monialaisten oppimiskokonaisuuksien onnistumista. Tähän liittyen oppilailta on hyvä kerätä myös formaalia palautetta. Keskeiset oppimiset, onnistumiset ja epäonnistumiset on tärkeä kirjata ylös, jotta ensimmäisen vuoden palaute ja oppimiset voidaan käyttää hyväksi seuraavan vuoden monialaisia integroituja oppimiskokonaisuuksia suunnitellessa.

Kohti ilmiölähtöistä oppimista

Muuttuva maailma ja tulevaisuuden työelämä edellyttävät ilmiölähtöisen oppimisen ja monialaisten integroitujen oppimiskokonaisuuksin toteutumista. Niiden kautta oppilaat voivat oppia itseohjautuvaa, ongelmalähtöistä ja ratkaisuhakuista toimintaa. Siitä on tulossa entistä tärkeämpää, sillä työelämässä on tapahtumassa siirtymä hierarkkisista organisaatioista kohti itseohjautuvia organisaatioita, joissa  työn organisointi perustuu käskemisen ja kontrollin sijaan itsenäisten ammattilaisten kykyyn koordinoida työtään itseohjautuvasti. Samalla voidaan parantaa lastemme viihtyvyyttä ja hyvinvointia koulussa, jotta heistä kasvaa tasapainoisia aikuisia. Nyt on aika varmistaa, että ilmiölähtöinen oppiminen ei päädy suomalaisen julkisen sektorin kehittämisideoiden hautausmaalle.

Panaman papereiden jälkeen: skandaalit ovat uhka demokraattisille yhteiskunnille

Viimeisen parin vuoden aikana skandaalit koskien esimerkiksi Panaman papereita, Valtiovarainministeriön arvopaperien omistuksen uudistusta ja edelleen globaalien firmojen ja kansallisvaltioiden välisiä, näiden yritysten verotuksen minimoimiseen tähtääviä sopimuksia ovat herättäneet monet pohtimaan yhteiskuntiemme epämoraalisuutta. Monet ovat tehneet johtopäätöksen, että yhteiskuntiemme eliitti ajaa lähinnä omaa ja globaalien firmojen osakkeenomistajien etuja. Eipä siis ihme, että valtiomme verotulot ja täten julkiset palvelut ovat todella vaarassa, toiset ovat jatkaneet.

Yhä suurempi osa pettyneistä ja järkyttyneistä luo julkista painetta rikkojia kohtaan sosiaalisessa mediassa. Monet meistä haluavat, että yhteiskuntiemme epämoraaliset rakenteet voitaisiin korvata moraalisesti ja taloudellisesti kestävillä ratkaisuilla.

Samaan aikaan kun skandaalien määrä ja kirjo on lisääntymässä, julkinen keskustelu näytttäisi tuottavan yhä vähemmän ratkaisuja näihin lisääntyneisiin skandaaleihin. Skandaalinkäryiset uutiset ja paheksuvat kommentit sosiaalisessa mediassa unohtavat pian kesäisten aistiärsykkeiden ja uusien skandaalien vallatessa aivokapasiteettimme ja medioiden huomion.

Usein ajattelemme, että skandaalien syntyminen on hyväksi, koska niiden kautta paljastuu yhteiskunnallisia epäkohtia. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että skandaalit ovat enemmänkin uhka demokraattisille yhteiskunnille, kuten myöhemmin tässä jutussa kerron. Perusongelma on kuitenkin, että se miltä asiat näyttävät skandaalien aikaansaamassa julkisuudessa ei enää välttämättä ja kaikilta osin vastaa totuutta. Skandaalien aikaansaama tosiasioiden vaihtuminen vääriin mielikuviin syntyy seuraavien kolmen tekijän kautta.

Siellä missä on savua, on tulta. Onko skandaali siis todiste väärinteosta?

Skandaalien aikaansaama julkisuus voi olla niin intensiivistä ja vaikuttavaa, että julkisuus saa meidät vaikuttumaan skandaalin keskiössä olevan tahon syyllisyydestä. Esimerkiksi Panaman papereiden aikaansaama globaali skandaali toi esille yksittäisten henkilöiden nimiä, joilla oli tai oli ollut yritys Panamassa. Media osoitti syyttävän sormensa Nordeaan, joka oli auttanut asiakkaitaan luomaan tällaisia ns. offshore-yrityksiä. Vaikka Panaman papereiden uutisoinnissa yleisesti mainittiin, että offshore-yritysten perustaminen ei sinällään ole laitonta, monet artikkelit antoivat ymmärtää syytettyjen henkilöiden ja firmojen toiminnan olevan osa epäilyttävää “veroparatiisitoimintaa”.

Lakien ja viranomaismääräysten rikkominen on tietysti aina väärin ja tuomittavaa. Ongelma on kuitenkin, että monet skandaalit syntyvät vaikka mitään rikosta ei ole tapahtunut[i]. Panaman papereiden skandaali on tässä mielessä hyvä esimerkki, koska – minun käsitykseni mukaan, korjatkaa jos olen väärässä  – julkisuudessa ei ainakaan ole vielä tullut esille yhtään Panaman papereihin liitoksissa olevaa tapausta, joissa offshore-yritystä olisi käytetty todistetusti laittomaan toimintaan. Laittoman toiminnan sijaan syytetyt toimijat näyttävät käyttäneen offshore-yrityksiä muun muassa lailliseen verosuunnitteluun.

Yksi keskeinen skandaalien syntyy vaikuttava tekijä onkin syyllisyyden olettamus: jonkun henkilön tai yrityksen toiminta voi synnyttää skandaalin, kun mediat ja niiden lukijat ja kuulijat olettavat uutisoinnin perusteella, että tässä on nyt kyllä tapahtunut jotain väärää. Tästä syystä esimerkiksi Mozillan aikaisemman toimitusjohtajan lahjoitus homoavioliittojen vastustaville tahoille synnytti skandaalin, joka johti toimitusjohtajan eroon.

Pistä juttu jakoon. Klikkaa share, klikkaa.

Sosiaalisen median kuohunnan tuoksinnassa on helppo paheksua väärintekijöitä moraalittomuudesta. Jakamalla uutisen kuinka ihmiset ovat perustaneet offshore-yrityksiä Panamaan ja kuinka Nordea-pankki vielä auttoi ihmisiä siinä voimme toimia moraalisen ylivertaisuuden majakoina, jotka säteilevät moraalia muuten moraalittomaan yhteiskuntaan. “Nordeakin. Että kehtasivatkin!”

Median puolustajat korostavat yleensä tässä yhteydessä median “vahtikoiran” roolia. Media itsenäisyys on tärkeää, koska vain itsenäinen media voi tuoda esille yhteiskunnallisia väärinkäytöksiä. Ja jos meillä ei ole itsenäistä mediaa tuomassa esille väärinkäytöksiä, olemme vallankäyttäjien mielivallan armoilla, argumentti kuuluu.

En voisi olla enempää samaa mieltä median itsenäisyyden tärkeydestä. Itsenäisen media voi toimia vahtikoirana kuitenkin vain, jos sen oma etiikka on kunnossa. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki median esille tuomat syytökset väärinkäytöksistä pitäisi pohjautua kohtalaisen vankkaan näyttöön siitä, että todellinen väärinkäyttö – siis merkittävä lakien ja määräysten rikkominen – on tapahtunut.

Ongelma on, että monet mediat tekevät juttuja orastavista skandaaleista vaikka tällainen vankka näyttö vakavasta rikkeestä puuttuisi. Petteri Orpon linjapuheen sisällön vertailu Stubbin aikaisempaan oli ehkä vuoden pohjanoteeraus tässä suhteessa. Eihän nyt puheen sisältöä saa kopioida sanasta sanaan toisen puheesta. No ei tietenkään! Mutta olisi kuitenkin tärkeää pohtia myös onko asia todella yhteiskunnallisesti niin merkittävä että siitä kannattaa mitään kirjoittaa. Sosiaalisessa mediassa toimijoiden kynnys julkaista syyttäviä juttuja oletetuista rikkomuksista näyttäisi olevan vielä alempi.

Skandaalien syntymiseen toinen vaikuttava tekijä onkin oletettujen väärintekojen jakaminen eteenpäin perinteisen median sivuilla ja lähetyksissä sekä sosiaalisen median bittivirrassa. Skandaalit syntyvät, koska me jaamme muille eteenpäin uutista tai status-päivitystä, jossa syytetään jotain henkilöä tai organisaatiota rikkomuksesta. Skandaalien syntyminen ei pohjaudu lain logiikkaan vaan julkiseen paheksuntaan.

Jos X tekee sitä, niin varmasti kaikki muutkin tekevät sitä. Kaikkihan sitä tekee!

Monet skandaalit syntyvät kahdesta edellä mainitusta tekijästä. Mozillan toimitusjohtaja sai lähteä, Hans Välimäen hampurilaisravintolan veden hinta synnytti skandaalin, ja monet muut tapaukset päätyvät mediaan, kun sidosryhmät paheksuvat jotain laillista toimintaa ja tämä paheksunta leviää mediassa. Tällaiset skandaalit kestävät yleensä päivistä viikkoon tai pariin.

Skandaali voi saada kuitenkin poikkeuksellisen suuren ja pitkäkestoisen mittakaavan, jos tapauksesta yliyleistetään muiden toimijoiden toimintaan. Esimerkiksi Nokian päätös sulkea tehdas Saksan Bochumissa vuonna 2008 synnytti poikkeuksellisen pitkäkestoisen skandaalin, koska saksalainen poliitikko Jürgen Rüttgers (CDU) keksi kutsua Nokiaa “tukiaisheinäsirkaksi”, mikä sai monet muut saksalaiset poliitikot ottamaan kantaa ”tukiaisheinäsirkkojen” aiheuttamiin – oletettuihin – laajempiin yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Yliyleistys skandaalin keskiössä olevasta henkilöstä tai organisaatioista muihin paheksuttaviin henkilöiden tai organisaatioiden onkin skandaalien syntymisen kolmas keskeinen tekijä. Kun kansalaiset paheksuvat Panaman papereiden perusteella yhteiskuntamme eliittiä oman edun ajamisesta yleisesti, he siis vaikuttavat näiden skandaalien syntymiseen. Kansalaisten yliyleistys yksittäisestä väitetystä rikkomuksesta yhteiskuntiemme epämoraalisuuteen ei ole pelkästään skandaalien seuraus vaan keskeinen tekijä niiden syntymisessä.

Skandaali = olettamus syyllisyydestä + syytösten jakaminen + yliyleistys kaavan ongelmalliset seuraamukset.

Skandaalit siis voivat syntyä kun a) että jotkut toimijat olettavat jonkun rikkoneen lakeja ja säädöksiä ja syyttävät tätä toimijaa rikkomuksesta, b) syytökset päätyvät mediaan ja c) näiden syytösten perusteella käydään yhteiskunnallista keskustelua oletettujen rikkomusten yhteiskunnallisista seuraamuksista.

Siinä missä lakimiehet pyrkivät ensin ymmärtämään jonkin tapahtuman syntymisen syitä ja seuraamuksia sekä näiden syiden ja seuraamusten oikeudellisuutta, skandaaliin osallistuvat syyttävät sormet ja katsovat silmäparit hyppäävät usein suoraan ehdottamaan mitä oletetulle epämoraaliselle toiminnalle pitäisi tehdä. Tässä yhteydessä skandaalin keskiössä olevat toimijat voivat menettää maineensa vaikka he eivät olleet rikkoneet lakeja tai määräyksiä.

Koska skandaaleissa julkisesti tuomituksi voivat tulla lakia noudattaneet henkilöt ja organisatiot, skandaaleja onkin pidetty modernien yhteiskuntien vastineena noitavainoille[ii].

Skandaalit ovat uhka moderneille demokraattisille yhteiskunnille, mutta eri syystä kuin yleensä ajatellaan. Skandaalit eivät mielestäni kerro niinkään skandaalien kohteiden – yleensä yhteiskunnallisen eliitin – moraalittomuudesta vaan siitä kuinka olemme menettämässä kyvyn ratkaista yhteisiä ongelmia traditionaalisten demokraattisten väylien kautta. Tämä on vaarassa tapahtua kolmen toisiinsa linkittyneen tekijän kautta:

1. Skandaalien kasvanut määrä, niiden nopea kehitys ja alati vaihtuvat skandaalien kirjo ovat saaneet monet suuresta yleisöstä pitämään yhteiskuntiamme korruptoituneina tai ainakin epämoraalisina. Perinteisen ja sosiaalisen median kuohuessa erilaisten “vähäpätöisten” skandaalien ympärillä, on riskinä, että suuren yleisön kyky erottaa väitteet ja tosiasialliset rikkomukset sekä pienet ja suuret yhteiskunnalliset ongelmat toisistaan entisestään vähentyy. Tällainen “moraalinen ylivietävyys” tekee yhteiskuntiemme kehittämisen entistä vaikeammaksi kun se yhdistyy seuraavaan tekijään.
2. Skandaalien kasvanut määrä, niiden nopea kehitys ja alati vaihtuvat skandaalien kirjo synnyttävät väärän uskon median ja erityisesti sosiaalisen median voimaan ratkaista ongelmia. Tämä väärä uskomus syntyy siitä, että monet näkevät, että skandaalien esille tuleminen mediassa on osoitus siitä kuinka media kykenee “paljastamaan” yhteiskunnallisia epäkohtia. Sosiaalinen media on saanut erityisen paljon ”uskovaisia” puolelleen, koska siellä esille tuodaan väitettyjä rikkomuksia, joita ei perinteisessä mediassa käsitellä (usein syystä). Kun kilpailu lukijoista ja mainosrahoista on lisääntynyt, perinteinen media on tullut enemmän markkinalähtöiseksi ja on lähtenyt mukaan vähäpätöisten skandaalien julkaisuun klikkien toivossa. Ongelmana on, että mitä enemmän “vähäpätöisille” skandaaleille on kysyntää mediassa, sitä suurempi osa median kaistanleveydestä keskittyy alati vaihtuviin vähäpätöisiin skandaaleihin tärkeiden yhteiskunnallisten ongelmien kustannuksella. Sosiaalisen mediaa on kiitelty siitä, että se mahdollistaa jokaisen kansalaisen osallistumisen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Samalla kun sosiaalinen media on tehnyt yhteiskunnallisesta keskustelusta entistä enemmän kansalaisilta-eliitille suuntautuvaa, se on kuitenkin tehnyt yhteiskunnallisen keskustelun kontrollin ja sitä kautta yhteiskuntiemme kehittämisen entistä vaikeammaksi.
3. Kun näkymys yhteiskuntiemme epämoraalisuudesta sekä sosiaalisen median voimasta ratkaista näitä ongelmia yhdistyvät, on vaarana, että menetämme halumme ja kykymme osallistua yhteisten ongelmien ratkaisemiseen traditionaalisten ja legitiimien poliittisten väylien – siis perinteisen edustuksellisen demokratian – kautta. Sen sijaan, että osallistuisimme esimerkiksi SDP:n järjestämiin keskustelutilaisuuksiin ja pyrkisimme vaikuttamaan puoluiden linjaan sisältä käsin, käytämme aikamme sosiaalisessa mediassa muiden moralisointiin. Vaikka sosiaalinen media mahdollistaa uudenlaisen kansalaisvaikuttamisen ja suoran yhteyden kansanedustajien ja kansalaisten välillä, sosiaalinen median suoran vaikuttamisen kanava ei valitettavasti varsinaisesti kannusta käyttämään aikaa perinteiseen puoluetyöhön. Tämä muodostuu ongelmaksi siinä vaiheessa, kun politiikkaan eivät enää hakeudu yhteiskuntiemme etevimmät henkilöt. Näin tapahtuessa valituiksi tulleiden poliitikoiden kyky ymmärtää komplekseja yhteiskunnallisia ongelmia ja valta vaikuttaa niihin eivät kohtaa.

Jotta voisimme ratkaista yhteiskuntiemme tärkeitä ongelmia, meidän kannattaisi siis pitää sosiaalisen ja perinteisen median huomio todella merkittävissä yhteiskunnallisissa ongelmissa sekä niiden ratkaisuissa. Koska harvoilla meistä on Putinin kaltaista valtaa vaikuttaa suoraan siihen mitä valtakunnan ykkösmedioissa raportoidaan (ja hyvä niin), median huomion kiinnittäminen merkittäviin yhteiskunnallisiin ongelmiin vaatii laadukkaan sisällön tuottamista, jonka kaikki mediat haluavat julkaista.

Suomalaisille puolueille tekisi hyvää, jos ne vanhojen argumenttien toistamisen sijaan pyrkisivät luomaan julkista keskustelua tuottamalla laadukasta sisältöä vaikka siitä miten valtioiden alenevien verotulojen, kasvavien velkavuorten ja heikkenevien huoltosuhteiden yhtälö ratkaistaan kestävällä tavalla. Valtioiden välisen verokilpailun vähentäminen vaatisi myös paljon konkreettista poliittista työtä kansainvälisten ratkaisujen etsimisen eteen.

Mutta puoluepolitiikan ulkopuolellakin niin tutkijat, konsultit kuin virkamiehetkin voivat vaikuttaa tuottamalla analyysiä yhteiskunnallisista ongelmista ja niiden ratkaisuista. Ja me kaikki voimme myös kohdentaa huomiota todella tärkeisiin ongelmiin miettimällä tarkkaan mitä juttuja jaamme sosiaalisessa mediassa.

[i] Esim. Adut, Ari. On Scandal: Moral Disturbances in Society, Politics, and Art. Structural Analysis in the Social Sciences. Cambridge: Cambridge University Press, 2008.

[ii] Suhr, Carla. Publishing for the Masses: Early Modern English Witchcraft Pamphlets. Mémoires de La Société Néophilologique de Helsinki 83. Helsinki: Société Néophilologique, 2011.

 

Euromaiden talouspolitiikan siirtymä kohti neoliberalismia. Markka takaisin?

Luin Wolfgang Streeckin ”Ostettua aikaa – demokraattisen kapitalismin lykätty kriisi” (Vastapaino, Tampere, 2015). Streeck on sosiologi, entinen professori ja Max Planck –instituutin eläkkeelle jäänyt yhteiskuntatutkimuksen johtaja. Sosiaalitiedemies siis.

Hän yhdistää tilastoaineistoja, tutkimuksia, mediajuttuja ja yhteiskuntateoriaa selittääkseen miksi länsimaat ovat 2. maailmansodan jälkeisestä keynesiläisyydestä päätyneet kolminkertaiseen kriisiin: monet valtiot kokevat nyt yhtä aikaa pankkikriisin (valtavat julkiset ja yksityiset luotot jotka tuovat riskejä järjestelmän kestävyydelle), julkisen talouden kriisin (julkisten talouksien alijäämät ja kasvanut velkaantuminen) ja reaalitalouden kriisin (kasvava työttömyys ja kasvun puute). Tärkeä aihe, jota teksti käsittelee kohtalaisen mielenkiintoisesti.

Vaikka olen eri mieltä loppupäätelmästä, Streeck on minusta pitkälti oikeilla jäljillä selityksessään. Koska Streeck ei ole taloustieteilijä, selitys ei ole taloustieteellinen. Sitä odottaville kirja ja tämä teksti tuottaa pettymyksen. Sosiologina Streeck kiinnittää huomiota eri kansanryhmien – erityisesti palkansaajien ja pääoman omistajien – sekä eri kansallisvaltioiden välisiin suhteisiin selittääkseen miksi talouspolitiikasta on muotoutunut sellainen kuin siitä on muotoutunut viimeisten vuosikymmenien aikana.

Kevät 1968 ja kapitalismin huumetta kansalle.

Sodan jälkeinen suunnitelmatalous auttoi sodanjälkeisesssä kansantalouksien jälleenrakentamisesa. 1940-1960-lukujen inflaation ja suunnitelmatalouden kehitys kärjistyi kuitenkin vuoden 1968 konflikteihin, joissa erityisesti nuoret opiskelijat halusi vapautta, oikeuksia ja rauhaa, erityisesti suhteeessa Vietnamin sotaan ja kylmän sodan tuomiin uhkiin. Naiset tulivat työmarkkinoille kilpailemaan työpaikoista miesten kanssa etsiessään vapautta palkattoman kotityön pakosta. Samaan aikaan ”sosiaalisen markkinatalouden institutionaalinen rakennelma oli käynyt [pääomalle] liian ahtaaksi häkiksi” (s. 41). Kansallisvaltioita vaivasikin tällöin kaksoislegitimaatiokriisi: palkkatyöstä riippuvaiset kansalaiset kaipasivat vapautta ja rauhaa, pääoma kaipasi vapautta ja tuottoja.

Poistamalla kulutustavaroiden japalveluiden tuotannon jarruja (esim. tariffit), kansallisvaltiot pystyivät tyydyttämään samanaikaisesti sekä suuren kansan ’tarpeet’ sekä pääoman tarpeen saada tuottoja. Näin kansallisvaltio pystyi ylläpitämään legitimiteettinsä, sosiaalisen hyväksyttävyytensä.”Kulttuuriteollisuuden” kukoistus alkoi. Tavaroiden ja palveluiden tuotanto kasvoi ennaltanäkemättömän  nopeasti. Adornon sanoin kulttuuriteollisuus toi ”vieraantumisen aiheuttaman hyvän olon” (s. 40) mikä tuotti työntekijöiden ja kuluttajien joukkolojaaliuden sodanjälkeistä kapitalismia kohtaan.

Kapitalismin jarrujen poistaminen johti kuitenkin siirtymään ’verovaltiosta’ kohti ’velkavaltiota’, kun paine pienentää tulo- ja pääomaverotusta kasvoi 1970-luvun jälkeen. Monet valtiot kohdentivat veronalennuksia erityisesti yhteiskuntien yläkerroksille, mitkä pystyttiin legitoimaan aina ”joksikin aikaa inflaation, valtionvelan ja velkavetoisen kapitalismin avulla luoduilla rahailluusioilla” (s. 103), siis rahoittamalla julkisia palveluita velalla. Veroalennukset mahdollisti myös se, että yhteiskunnan alakerrokset eivät enää juurikaan äänestäneet vaaleissa, jolloin valitut hallitukset edustivat yhteiskuntien ylä- ja keskikerroksia.

Valtioiden velkaantuminen oli seurausta päätöksistä, joista hyötyivät koko kansa lyhyeyllä tähtäimellä. Velkaa ottamalla ylläpidettiin julkisia palveluita ja pidettiin suuri kansa tyytyväisenä. Yhteiskunnan yläkerrokset olivat tyytyväisiä, koska valtio ei enää samassa määrin verottanut heidän tulojaan. Myös rahanomistajat hyötyivät järjestelystä, sillä valtionvelat olivat turvallisia sijoituskohteita osana sijoittajien hajautettua salkkua.

Streeck väittää, että valtioiden velkaantumisen seurauksena lainanantajat alkoivat yhä enemmän vaikuttamaan velkavaltioiden politiikan sisältöön.  Lainanantajien vaatimukset velkavaltioita kohtaan ovat erilaisessa asemassa kuin kansalaisten vaatimukset, koska lainanantajien vaatimukset ovat:

”yksityisiä ja perustuslain sijaan peräisin siviliioikeudesta. Epätarkkojen ja poliittisesti laajennattavien kansalaisoikeuksien sijasta heillä on valtiota kohtaan erityisiä vaateita, jotka voidaan periaatteessa riitauttaa siviilioikeudessa ja lunastaa sopimukset toteuttamalla” (s. 111).

Poliitikot lainanantajien saatavia puolustamassa?

Kirjan viimeisessä osassa Streeck käsittelee nykyisen Euroopan Unionin keskeisten instituutioiden fiskaaliseen vakauttamiseen tähtääviä toimia sekä näiden instituutioiden epädemokraattisuutta. Tässä kohtaa Streeckin kritiikki myös kovenee ja kirjoittaja alkaa paljastua analyysin takaa. Hän luettelee keinoja, joilla Euroopan komission pyrkinyt vapauttamaan markkinat demokratian kahleista, kritisoi devalvoinnin mahdollisuuden puutetta Euro-aikana, kuvaa kuinka kilpailukyvyllisesti heikommat maat avasivat lainohanoja ostaakseen aikaa ”vielä kerran, ehkä viimeistä kertaa” (s. 142), kritisoi miten Euroopan unionin säädökset ovat pikkuhiljaa siirtäneet enemmän valtaa Brysseliin, ja listaa lakonisesti miten valtioiden budjettikuri kohdistuu matalatuloisiin, kuinka velanhoitokulut vievät kansallisilta poliitikoilta liikkumavaran jolla ne voisivat vastata uusin ongelmatilanteisiin, ja niin edelleen.

Kuvailun lisäksi Streeck pyrkii myös selittämään miksi Euroopan politiikka on ajautumassa kohti neoliberalismia. Ensinnäkin Eurooppalaisen perustuslain puute johtaa siihen, että päätökset tehdään esimerkiksi ns. Euroryhmän neuvotteluissa, joiden demokraattinen valvonta on hankalaa, käytännössä mahdotonta. Streeck ei oleta, että taustalla vaikuttaisi eri maiden poliitikoiden salainen juoni, joka ohjaisi politiikkaa kohti neoliberalismia. Se on enemmänkin seurausta monista, pienistä, reaktiivisista päätöksistä, joita päämiehet ovat joutuneet tekemään vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen.

Toiseksi Streeck esittää arvionsa keskeisten poliitikoiden motiiveista:

”Demokraateille sopii, että [Euroopan union maiden] ”läpikäyvä hallittavuus” edellyttää vahvaa keskusvaltiota, koska he toivovat saavansa sen joskus demokratisoitua. Sen sijaan liberaaleille se on samantekevää, kunhan tavoitteena on hayekilainen markkinoiden kaikenkattava pooliittisista korjauksista vapauttaminen – siis vahvan valtion vallan käyttäminen nimenomaan interventiovaltion lakkauttamiseen” (s. 196).

Miten tehdä Euroopan unionista jälleen demokraattinen?

Tulkintani mukaan Streeckin keskeinen kritiikki kohdistuu yhtäältä lainantajien valtaan määrittää talouspolitiikan sisältöä – ulottuen aina keinoihin, joilla budjettikuri saavutetaan – ja toisaalta Euroopan unionin keskeisten instituutioiden epädemokraattisuuteen. Olen näistä ongelmista samaa mieltä.

Merkittävissä määrin velkaantunut valtio on merkittävissä määrin riippuvainen lainantantajistaan. Velka on ongelma myös Suomen itsenäisyyden kannalta, koska velasta johtuen ’markkinoiden’ arviot talouspoliitikkamme uskottavuudesta voivat jo lyhyellä tähtäimellä vaikuttaa velanhoitokuluihimme. Sitä kautta ne pääsevät myös vaikuttamaan talouspoliitikkamme sisältöön ja se on ongelma demokratian kannalta.

Streeckin kuvauksen ja muiden lukemieni kuvausten perusteella Euroopan unionilla ja erityisesti Euro-maiden päättävillä elimillä on demokratiavajetta. Erityisesti Euro-maiden valtiovarainministerien  – eli niin sanotun Euroryhmän – kokoukset ovat ongelma Eurooppalaisen demokratian kannalta. En tunne ryhmään liittyviä säädöksiä ja lakeja riittävän hyvin, jotta voisin sanoa tarkasti mikä ongelma on. Sen voinen kuitenkin sanoa, että Euroryhmä ei ole demokraattisesti valittu päättäjäelin vaan on oikeastaan itsenäisten valtioiden välinen allianssi. Ja firmojen välisten allianssien kirjallisuudesta tiedän sen verran, että päätöksentekoa allianseissa ei ohjaa demokraattiset arvot vaan niissä tyypillisesti vahvat vievät ja heikot vikisevät.

Streeck ehdottaa myös kaksi ratkaisua näihin ongelmiin. En kuitenkaan näe kumpaakaan niistä kovin realistisena. Ensimmäisenä ratkaisuna Streeck kehoittaa jopa kansalaisia nousemaan vastarintaan ja valitsemaan Syrizan kaltaisia hallituksia, jotka jättävät maksamatta velat. Streeckin mielestä kansallisvaltioiden pitää pitää kiinni yksipuolisesta oikeudestaan jättää velat maksamatta. Mielestäni tällainen toimi rikkoisi luottamuksen, joka keskeisellä tavalla mahdollistaa talouden maissa, joiden kapitalistinen järjestelmä perustuu ns. Rheinin kapitalismiin tai Pohjoismaiden hyvinvointivaltiokäsitykseen. Tästä voisi seurata arvaamattomia lopputulemia, joita Streeck ei ennusta eikä edes mainitse. Nykyinen taloustilanne ei kaipaa luottamuksen räjäyttämistä.

Toisena ratkaisuna Streeck ehdottaa rahaliiton lopettamista ja siirtymistä takaisin kansallisvaluutoihin, jotta devalvoinnin mahdollisuus tuodaan takaisin kansallisvaltioille. Devalvointi toisi Eurooppaan eräänlaisen ”tasoitusjärjestelmän”, joka ei ”edellytä, että ”johtavat” maat pystyisivät uudistamaan ”jäljessä olevia” oman mallinsa mukaan, eikä se vaadi, että jäljessä olevat antaisivat johtaville siihen luvan maksua vastaan” (s. 228). Näin devalvointi mahdollistaisi eri kansallisvaltioiden monimuotoisuuden ja toimisi jarruna voimille, jotka vievät valtioita ja niiden talouspoliitiikkaa samaan suuntaan, kohti neoliberalismia.Lisäksi Streeck ehdottaa, että silloin entisten Euro-maiden välille otettaisiin valuuttajärjestelmä, joka mahdollistaisi ”kiinteät mutta mukautettavat vaihtokurssit” (s. 231).

Kansallisvaluuttojen peräänkuuluttaminen ei ole mielestäni kovin realistinen vaihtoehto. Olen samaa mieltä Streeckin kanssa siitä, että kansallisvaluuttoihin palaaminen todennäköisesti hyödyttäisi erityisesti yhteiskuntiemme vähäosaisia. Vähäosaisten ongelmat ovat tärkeitä ja todellisia nykyisissä ’vakauttajavaltioissa’. Vähäosaisten ongelmiin huomion kohdistaminen on tärkeää, mutta silloin saatetaan unohtaa se perusongelma mikä tähän tilanteeseen johti: keskiluokkien tyytyväisyys talouspoliitikkaan. Tähän liittyen Streeckin analyysin ongelma on, että se ei ota ollenkaan kantaa hyötyihin, joita Eurosta on syntynyt. Näkemykseni mukaan neoliberalismia tukee se, että askeleet sitä kohti ovat monien valtioiden keskiluokan lyhyen tähtäimen intresseissä. Riskinä on kuitenkin, että Euroopan union epädemokraattisuus synnyttää ongelmia pitkällä aikavälillä. Ja sen takia vasemmiston pitäisi pyrkiä luomaan Euroopan kattava liike, jonka kautta Euroopan unioni saadaan demokratisoitua mikä mahdollistaisi Euroopan taloupolitiikan suunnan kääntämisen.

Tulevan sote-järjestelmän hallintamalli: auktoriteetti, markkinat vai instituutiot?

Vihdoin kaikki ovat samaa mieltä siitä, että julkisen sosiaali- ja terveydenhuollon tuottavuutta on saatava kasvatettua, jotta selviämme tulevina vuosina rajusti kasvavasta huoltosuhteesta. Päätös viiden erityisvastuualueen mallista ei kuitenkaan kerro vielä miten tuottavuus käytännössä saadaan nousuun. Keskeinen kysymys on minkälainen hallintamalli sote-järjestelmään kehitetään. Hallintamallilla tarkoitetaan tässä niitä keinoja, joilla valtiovalta ja erityisvastuualueet pyrkivät johtamaan palveluntuottajia. Hallintamallit voidaan jakaa kolmeen päätyyppiin: auktoriteettiin, markkinoihin ja instituutioihin.

Auktoriteettiin perustuvassa johtamisessa ylempi taho käyttää valtaansa tuottajaorganisaation toiminnan ohjaamiseen. Liike-elämän vaikuttajat puhuvat näistä’strategisina päätöksinä’. Auktoriteettia käytettiin esimerkiksi, kun HUS lopetti synnytykset Tammisaaressa. Toiseksi markkinat eivät tarkoita pelkästään yrityksiltä ostamista vaan sellaista johtamista, jossa ylempi taho jakaa resursseja sen mukaan miten tuottajaorganisaatiot ovat pärjänneet ylemmän tahon mittareilla mitattuna. Liberaalin henkilön mielestä näin toimittaessa kukin saa ansionsa mukaan. Viimeiseksi instituutiot tarkoittavat niitä lakeja ja normeja, jotka ohjaavat vallankäyttöä ja toimintaa sote-järjestelmässä. Vanhuspalvelulain hoitajien minimimääräasetus on hyvä esimerkki tästä johtamistavasta. Kuitenkin monien mielestä instituutiot eivät ole johtamista lainkaan, koska ne eivät ole yksittäisen organisaation päätettävissä.

Kun sote-järjestelmän hallintamallia suunnitellaan, on tärkeää pohtia sekä johtamisen tavoitteita että hallintamallin sopivuutta näihin tavoitteisiin. Julkisen sosiaali- ja terveydenhuollon kattavuuden ja potilaiden tasavertaisuuden tulee olla edelleen keskeisiä tavoitteita. Mutta tarvitsemme myös tehokkaamman järjestelmän, joka kykenee hoitamaan kasvavan määrän potilaita vain hieman kasvavilla resursseilla laadusta tinkimättä. Tehokkuus ei kasva pysyvästi sillä, että henkilökunta juoksee kovempaa. Tarvitsemmekin hallintamallin, joka mahdollistaa tuottajaorganisaatioiden jatkuvan oppimisen, siis uusien toimintatapojen ja –prosessien luomisen. Tästä näkökulmasta käsin vain yksi vaihtoehto on oikea.

Auktoriteetti se ei ole. Sen paras puoli on, että se luo turvallisuudentunnetta. Monet meistä ovat tottuneet siihen, että esimies kertoo mitä pitää tehdä. Terveydenhuollossa on kuitenkin töissä ammattilaisia juuri siksi, että he osaavat koordinoida itse toimintaansa. Ammattilaiset kokevat auktoriteetin käyttämisen usein liian määräilevänä.

Paras valinta ei ole myöskään instituutiot. Lait ja normit ovat tietysti tärkeitä. Haluamme esimerkiksi luottaa siihen, että lääkärimme on todella saanut lääkärinkoulutuksen. Instituutioita on kuitenkin vaikea kehittää ja muuttaa. Ongelmana on myös, että ne kohdistuvat usein sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisen keinoihin, eivät tuloksiin. Instituutioihin on vaikea kirjoittaa tehokkuuden kasvutavoitteita.

Markkinat ovat siis ainut järkevä hallintamalli, jos haluamme kasvattaa sote-järjestelmän tuottavuutta. Yksi mahdollisuus tämä toteuttamiseen on, että osa järjestelmän rahoituksesta sidotaan tuottajaorganisaatioiden mitattuun kykyyn kehittää omaa tuottavuuttaan. Julkisessa keskustelussa nostetaan usein esille markkinoiden aikaansaaman kilpailun negatiiviset yksilövaikutukset. Tiedämme kuitenkin sekä organisaatioteoriasta että joukkueurheilusta, että mikäli kilpailu kohdistuu organisaatioiden – eikä yksilöiden – välille, se lisää parhaimmillaan sekä organisaatioiden tuottavuutta että yhteishenkeä.