Euromaiden talouspolitiikan siirtymä kohti neoliberalismia. Markka takaisin?

Luin Wolfgang Streeckin ”Ostettua aikaa – demokraattisen kapitalismin lykätty kriisi” (Vastapaino, Tampere, 2015). Streeck on sosiologi, entinen professori ja Max Planck –instituutin eläkkeelle jäänyt yhteiskuntatutkimuksen johtaja. Sosiaalitiedemies siis.

Hän yhdistää tilastoaineistoja, tutkimuksia, mediajuttuja ja yhteiskuntateoriaa selittääkseen miksi länsimaat ovat 2. maailmansodan jälkeisestä keynesiläisyydestä päätyneet kolminkertaiseen kriisiin: monet valtiot kokevat nyt yhtä aikaa pankkikriisin (valtavat julkiset ja yksityiset luotot jotka tuovat riskejä järjestelmän kestävyydelle), julkisen talouden kriisin (julkisten talouksien alijäämät ja kasvanut velkaantuminen) ja reaalitalouden kriisin (kasvava työttömyys ja kasvun puute). Tärkeä aihe, jota teksti käsittelee kohtalaisen mielenkiintoisesti.

Vaikka olen eri mieltä loppupäätelmästä, Streeck on minusta pitkälti oikeilla jäljillä selityksessään. Koska Streeck ei ole taloustieteilijä, selitys ei ole taloustieteellinen. Sitä odottaville kirja ja tämä teksti tuottaa pettymyksen. Sosiologina Streeck kiinnittää huomiota eri kansanryhmien – erityisesti palkansaajien ja pääoman omistajien – sekä eri kansallisvaltioiden välisiin suhteisiin selittääkseen miksi talouspolitiikasta on muotoutunut sellainen kuin siitä on muotoutunut viimeisten vuosikymmenien aikana.

Kevät 1968 ja kapitalismin huumetta kansalle.

Sodan jälkeinen suunnitelmatalous auttoi sodanjälkeisesssä kansantalouksien jälleenrakentamisesa. 1940-1960-lukujen inflaation ja suunnitelmatalouden kehitys kärjistyi kuitenkin vuoden 1968 konflikteihin, joissa erityisesti nuoret opiskelijat halusi vapautta, oikeuksia ja rauhaa, erityisesti suhteeessa Vietnamin sotaan ja kylmän sodan tuomiin uhkiin. Naiset tulivat työmarkkinoille kilpailemaan työpaikoista miesten kanssa etsiessään vapautta palkattoman kotityön pakosta. Samaan aikaan ”sosiaalisen markkinatalouden institutionaalinen rakennelma oli käynyt [pääomalle] liian ahtaaksi häkiksi” (s. 41). Kansallisvaltioita vaivasikin tällöin kaksoislegitimaatiokriisi: palkkatyöstä riippuvaiset kansalaiset kaipasivat vapautta ja rauhaa, pääoma kaipasi vapautta ja tuottoja.

Poistamalla kulutustavaroiden japalveluiden tuotannon jarruja (esim. tariffit), kansallisvaltiot pystyivät tyydyttämään samanaikaisesti sekä suuren kansan ’tarpeet’ sekä pääoman tarpeen saada tuottoja. Näin kansallisvaltio pystyi ylläpitämään legitimiteettinsä, sosiaalisen hyväksyttävyytensä.”Kulttuuriteollisuuden” kukoistus alkoi. Tavaroiden ja palveluiden tuotanto kasvoi ennaltanäkemättömän  nopeasti. Adornon sanoin kulttuuriteollisuus toi ”vieraantumisen aiheuttaman hyvän olon” (s. 40) mikä tuotti työntekijöiden ja kuluttajien joukkolojaaliuden sodanjälkeistä kapitalismia kohtaan.

Kapitalismin jarrujen poistaminen johti kuitenkin siirtymään ’verovaltiosta’ kohti ’velkavaltiota’, kun paine pienentää tulo- ja pääomaverotusta kasvoi 1970-luvun jälkeen. Monet valtiot kohdentivat veronalennuksia erityisesti yhteiskuntien yläkerroksille, mitkä pystyttiin legitoimaan aina ”joksikin aikaa inflaation, valtionvelan ja velkavetoisen kapitalismin avulla luoduilla rahailluusioilla (s. 103), siis rahoittamalla julkisia palveluita velalla. Veroalennukset mahdollisti myös se, että yhteiskunnan alakerrokset eivät enää juurikaan äänestäneet vaaleissa, jolloin valitut hallitukset edustivat yhteiskuntien ylä- ja keskikerroksia.

Valtioiden velkaantuminen oli seurausta päätöksistä, joista hyötyivät koko kansa lyhyeyllä tähtäimellä. Velkaa ottamalla ylläpidettiin julkisia palveluita ja pidettiin suuri kansa tyytyväisenä. Yhteiskunnan yläkerrokset olivat tyytyväisiä, koska valtio ei enää samassa määrin verottanut heidän tulojaan. Myös rahanomistajat hyötyivät järjestelystä, sillä valtionvelat olivat turvallisia sijoituskohteita osana sijoittajien hajautettua salkkua.

Streeck väittää, että valtioiden velkaantumisen seurauksena lainanantajat alkoivat yhä enemmän vaikuttamaan velkavaltioiden politiikan sisältöön.  Lainanantajien vaatimukset velkavaltioita kohtaan ovat erilaisessa asemassa kuin kansalaisten vaatimukset, koska lainanantajien vaatimukset ovat:

yksityisiä ja perustuslain sijaan peräisin siviliioikeudesta. Epätarkkojen ja poliittisesti laajennattavien kansalaisoikeuksien sijasta heillä on valtiota kohtaan erityisiä vaateita, jotka voidaan periaatteessa riitauttaa siviilioikeudessa ja lunastaa sopimukset toteuttamalla” (s. 111).

Poliitikot lainanantajien saatavia puolustamassa?

Kirjan viimeisessä osassa Streeck käsittelee nykyisen Euroopan Unionin keskeisten instituutioiden fiskaaliseen vakauttamiseen tähtääviä toimia sekä näiden instituutioiden epädemokraattisuutta. Tässä kohtaa Streeckin kritiikki myös kovenee ja kirjoittaja alkaa paljastua analyysin takaa. Hän luettelee keinoja, joilla Euroopan komission pyrkinyt vapauttamaan markkinat demokratian kahleista, kritisoi devalvoinnin mahdollisuuden puutetta Euro-aikana, kuvaa kuinka kilpailukyvyllisesti heikommat maat avasivat lainohanoja ostaakseen aikaa ”vielä kerran, ehkä viimeistä kertaa” (s. 142), kritisoi miten Euroopan unionin säädökset ovat pikkuhiljaa siirtäneet enemmän valtaa Brysseliin, ja listaa lakonisesti miten valtioiden budjettikuri kohdistuu matalatuloisiin, kuinka velanhoitokulut vievät kansallisilta poliitikoilta liikkumavaran jolla ne voisivat vastata uusin ongelmatilanteisiin, ja niin edelleen.

Kuvailun lisäksi Streeck pyrkii myös selittämään miksi Euroopan politiikka on ajautumassa kohti neoliberalismia. Ensinnäkin Eurooppalaisen perustuslain puute johtaa siihen, että päätökset tehdään esimerkiksi ns. Euroryhmän neuvotteluissa, joiden demokraattinen valvonta on hankalaa, käytännössä mahdotonta. Streeck ei oleta, että taustalla vaikuttaisi eri maiden poliitikoiden salainen juoni, joka ohjaisi politiikkaa kohti neoliberalismia. Se on enemmänkin seurausta monista, pienistä, reaktiivisista päätöksistä, joita päämiehet ovat joutuneet tekemään vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen.

Toiseksi Streeck esittää arvionsa keskeisten poliitikoiden motiiveista:

Demokraateille sopii, että [Euroopan union maiden] ”läpikäyvä hallittavuus” edellyttää vahvaa keskusvaltiota, koska he toivovat saavansa sen joskus demokratisoitua. Sen sijaan liberaaleille se on samantekevää, kunhan tavoitteena on hayekilainen markkinoiden kaikenkattava pooliittisista korjauksista vapauttaminen – siis vahvan valtion vallan käyttäminen nimenomaan interventiovaltion lakkauttamiseen” (s. 196).

Miten tehdä Euroopan unionista jälleen demokraattinen?

Tulkintani mukaan Streeckin keskeinen kritiikki kohdistuu yhtäältä lainantajien valtaan määrittää talouspolitiikan sisältöä – ulottuen aina keinoihin, joilla budjettikuri saavutetaan – ja toisaalta Euroopan unionin keskeisten instituutioiden epädemokraattisuuteen. Olen näistä ongelmista samaa mieltä.

Merkittävissä määrin velkaantunut valtio on merkittävissä määrin riippuvainen lainantantajistaan. Velka on ongelma myös Suomen itsenäisyyden kannalta, koska velasta johtuen ’markkinoiden’ arviot talouspoliitikkamme uskottavuudesta voivat jo lyhyellä tähtäimellä vaikuttaa velanhoitokuluihimme. Sitä kautta ne pääsevät myös vaikuttamaan talouspoliitikkamme sisältöön ja se on ongelma demokratian kannalta.

Streeckin kuvauksen ja muiden lukemieni kuvausten perusteella Euroopan unionilla ja erityisesti Euro-maiden päättävillä elimillä on demokratiavajetta. Erityisesti Euro-maiden valtiovarainministerien  – eli niin sanotun Euroryhmän – kokoukset ovat ongelma Eurooppalaisen demokratian kannalta. En tunne ryhmään liittyviä säädöksiä ja lakeja riittävän hyvin, jotta voisin sanoa tarkasti mikä ongelma on. Sen voinen kuitenkin sanoa, että Euroryhmä ei ole demokraattisesti valittu päättäjäelin vaan on oikeastaan itsenäisten valtioiden välinen allianssi. Ja firmojen välisten allianssien kirjallisuudesta tiedän sen verran, että päätöksentekoa allianseissa ei ohjaa demokraattiset arvot vaan niissä tyypillisesti vahvat vievät ja heikot vikisevät.

Streeck ehdottaa myös kaksi ratkaisua näihin ongelmiin. En kuitenkaan näe kumpaakaan niistä kovin realistisena. Ensimmäisenä ratkaisuna Streeck kehoittaa jopa kansalaisia nousemaan vastarintaan ja valitsemaan Syrizan kaltaisia hallituksia, jotka jättävät maksamatta velat. Streeckin mielestä kansallisvaltioiden pitää pitää kiinni yksipuolisesta oikeudestaan jättää velat maksamatta. Mielestäni tällainen toimi rikkoisi luottamuksen, joka keskeisellä tavalla mahdollistaa talouden maissa, joiden kapitalistinen järjestelmä perustuu ns. Rheinin kapitalismiin tai Pohjoismaiden hyvinvointivaltiokäsitykseen. Tästä voisi seurata arvaamattomia lopputulemia, joita Streeck ei ennusta eikä edes mainitse. Nykyinen taloustilanne ei kaipaa luottamuksen räjäyttämistä.

Toisena ratkaisuna Streeck ehdottaa rahaliiton lopettamista ja siirtymistä takaisin kansallisvaluutoihin, jotta devalvoinnin mahdollisuus tuodaan takaisin kansallisvaltioille. Devalvointi toisi Eurooppaan eräänlaisen ”tasoitusjärjestelmän”, joka ei ”edellytä, että ”johtavat” maat pystyisivät uudistamaan ”jäljessä olevia” oman mallinsa mukaan, eikä se vaadi, että jäljessä olevat antaisivat johtaville siihen luvan maksua vastaan” (s. 228). Näin devalvointi mahdollistaisi eri kansallisvaltioiden monimuotoisuuden ja toimisi jarruna voimille, jotka vievät valtioita ja niiden talouspoliitiikkaa samaan suuntaan, kohti neoliberalismia.Lisäksi Streeck ehdottaa, että silloin entisten Euro-maiden välille otettaisiin valuuttajärjestelmä, joka mahdollistaisi ”kiinteät mutta mukautettavat vaihtokurssit” (s. 231).

Kansallisvaluuttojen peräänkuuluttaminen ei ole mielestäni kovin realistinen vaihtoehto. Olen samaa mieltä Streeckin kanssa siitä, että kansallisvaluuttoihin palaaminen todennäköisesti hyödyttäisi erityisesti yhteiskuntiemme vähäosaisia. Vähäosaisten ongelmat ovat tärkeitä ja todellisia nykyisissä ’vakauttajavaltioissa’. Vähäosaisten ongelmiin huomion kohdistaminen on tärkeää, mutta silloin saatetaan unohtaa se perusongelma mikä tähän tilanteeseen johti: keskiluokkien tyytyväisyys talouspoliitikkaan. Tähän liittyen Streeckin analyysin ongelma on, että se ei ota ollenkaan kantaa hyötyihin, joita Eurosta on syntynyt. Näkemykseni mukaan neoliberalismia tukee se, että askeleet sitä kohti ovat monien valtioiden keskiluokan lyhyen tähtäimen intresseissä. Riskinä on kuitenkin, että Euroopan union epädemokraattisuus synnyttää ongelmia pitkällä aikavälillä. Ja sen takia vasemmiston pitäisi pyrkiä luomaan Euroopan kattava liike, jonka kautta Euroopan unioni saadaan demokratisoitua mikä mahdollistaisi Euroopan taloupolitiikan suunnan kääntämisen.

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Euromaiden talouspolitiikan siirtymä kohti neoliberalismia. Markka takaisin?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s