Panaman papereiden jälkeen: skandaalit ovat uhka demokraattisille yhteiskunnille

Viimeisen parin vuoden aikana skandaalit koskien esimerkiksi Panaman papereita, Valtiovarainministeriön arvopaperien omistuksen uudistusta ja edelleen globaalien firmojen ja kansallisvaltioiden välisiä, näiden yritysten verotuksen minimoimiseen tähtääviä sopimuksia ovat herättäneet monet pohtimaan yhteiskuntiemme epämoraalisuutta. Monet ovat tehneet johtopäätöksen, että yhteiskuntiemme eliitti ajaa lähinnä omaa ja globaalien firmojen osakkeenomistajien etuja. Eipä siis ihme, että valtiomme verotulot ja täten julkiset palvelut ovat todella vaarassa, toiset ovat jatkaneet.

Yhä suurempi osa pettyneistä ja järkyttyneistä luo julkista painetta rikkojia kohtaan sosiaalisessa mediassa. Monet meistä haluavat, että yhteiskuntiemme epämoraaliset rakenteet voitaisiin korvata moraalisesti ja taloudellisesti kestävillä ratkaisuilla.

Samaan aikaan kun skandaalien määrä ja kirjo on lisääntymässä, julkinen keskustelu näytttäisi tuottavan yhä vähemmän ratkaisuja näihin lisääntyneisiin skandaaleihin. Skandaalinkäryiset uutiset ja paheksuvat kommentit sosiaalisessa mediassa unohtavat pian kesäisten aistiärsykkeiden ja uusien skandaalien vallatessa aivokapasiteettimme ja medioiden huomion.

Usein ajattelemme, että skandaalien syntyminen on hyväksi, koska niiden kautta paljastuu yhteiskunnallisia epäkohtia. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että skandaalit ovat enemmänkin uhka demokraattisille yhteiskunnille, kuten myöhemmin tässä jutussa kerron. Perusongelma on kuitenkin, että se miltä asiat näyttävät skandaalien aikaansaamassa julkisuudessa ei enää välttämättä ja kaikilta osin vastaa totuutta. Skandaalien aikaansaama tosiasioiden vaihtuminen vääriin mielikuviin syntyy seuraavien kolmen tekijän kautta.

Siellä missä on savua, on tulta. Onko skandaali siis todiste väärinteosta?

Skandaalien aikaansaama julkisuus voi olla niin intensiivistä ja vaikuttavaa, että julkisuus saa meidät vaikuttumaan skandaalin keskiössä olevan tahon syyllisyydestä. Esimerkiksi Panaman papereiden aikaansaama globaali skandaali toi esille yksittäisten henkilöiden nimiä, joilla oli tai oli ollut yritys Panamassa. Media osoitti syyttävän sormensa Nordeaan, joka oli auttanut asiakkaitaan luomaan tällaisia ns. offshore-yrityksiä. Vaikka Panaman papereiden uutisoinnissa yleisesti mainittiin, että offshore-yritysten perustaminen ei sinällään ole laitonta, monet artikkelit antoivat ymmärtää syytettyjen henkilöiden ja firmojen toiminnan olevan osa epäilyttävää “veroparatiisitoimintaa”.

Lakien ja viranomaismääräysten rikkominen on tietysti aina väärin ja tuomittavaa. Ongelma on kuitenkin, että monet skandaalit syntyvät vaikka mitään rikosta ei ole tapahtunut[i]. Panaman papereiden skandaali on tässä mielessä hyvä esimerkki, koska – minun käsitykseni mukaan, korjatkaa jos olen väärässä  – julkisuudessa ei ainakaan ole vielä tullut esille yhtään Panaman papereihin liitoksissa olevaa tapausta, joissa offshore-yritystä olisi käytetty todistetusti laittomaan toimintaan. Laittoman toiminnan sijaan syytetyt toimijat näyttävät käyttäneen offshore-yrityksiä muun muassa lailliseen verosuunnitteluun.

Yksi keskeinen skandaalien syntyy vaikuttava tekijä onkin syyllisyyden olettamus: jonkun henkilön tai yrityksen toiminta voi synnyttää skandaalin, kun mediat ja niiden lukijat ja kuulijat olettavat uutisoinnin perusteella, että tässä on nyt kyllä tapahtunut jotain väärää. Tästä syystä esimerkiksi Mozillan aikaisemman toimitusjohtajan lahjoitus homoavioliittojen vastustaville tahoille synnytti skandaalin, joka johti toimitusjohtajan eroon.

Pistä juttu jakoon. Klikkaa share, klikkaa.

Sosiaalisen median kuohunnan tuoksinnassa on helppo paheksua väärintekijöitä moraalittomuudesta. Jakamalla uutisen kuinka ihmiset ovat perustaneet offshore-yrityksiä Panamaan ja kuinka Nordea-pankki vielä auttoi ihmisiä siinä voimme toimia moraalisen ylivertaisuuden majakoina, jotka säteilevät moraalia muuten moraalittomaan yhteiskuntaan. “Nordeakin. Että kehtasivatkin!”

Median puolustajat korostavat yleensä tässä yhteydessä median “vahtikoiran” roolia. Media itsenäisyys on tärkeää, koska vain itsenäinen media voi tuoda esille yhteiskunnallisia väärinkäytöksiä. Ja jos meillä ei ole itsenäistä mediaa tuomassa esille väärinkäytöksiä, olemme vallankäyttäjien mielivallan armoilla, argumentti kuuluu.

En voisi olla enempää samaa mieltä median itsenäisyyden tärkeydestä. Itsenäisen media voi toimia vahtikoirana kuitenkin vain, jos sen oma etiikka on kunnossa. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki median esille tuomat syytökset väärinkäytöksistä pitäisi pohjautua kohtalaisen vankkaan näyttöön siitä, että todellinen väärinkäyttö – siis merkittävä lakien ja määräysten rikkominen – on tapahtunut.

Ongelma on, että monet mediat tekevät juttuja orastavista skandaaleista vaikka tällainen vankka näyttö vakavasta rikkeestä puuttuisi. Petteri Orpon linjapuheen sisällön vertailu Stubbin aikaisempaan oli ehkä vuoden pohjanoteeraus tässä suhteessa. Eihän nyt puheen sisältöä saa kopioida sanasta sanaan toisen puheesta. No ei tietenkään! Mutta olisi kuitenkin tärkeää pohtia myös onko asia todella yhteiskunnallisesti niin merkittävä että siitä kannattaa mitään kirjoittaa. Sosiaalisessa mediassa toimijoiden kynnys julkaista syyttäviä juttuja oletetuista rikkomuksista näyttäisi olevan vielä alempi.

Skandaalien syntymiseen toinen vaikuttava tekijä onkin oletettujen väärintekojen jakaminen eteenpäin perinteisen median sivuilla ja lähetyksissä sekä sosiaalisen median bittivirrassa. Skandaalit syntyvät, koska me jaamme muille eteenpäin uutista tai status-päivitystä, jossa syytetään jotain henkilöä tai organisaatiota rikkomuksesta. Skandaalien syntyminen ei pohjaudu lain logiikkaan vaan julkiseen paheksuntaan.

Jos X tekee sitä, niin varmasti kaikki muutkin tekevät sitä. Kaikkihan sitä tekee!

Monet skandaalit syntyvät kahdesta edellä mainitusta tekijästä. Mozillan toimitusjohtaja sai lähteä, Hans Välimäen hampurilaisravintolan veden hinta synnytti skandaalin, ja monet muut tapaukset päätyvät mediaan, kun sidosryhmät paheksuvat jotain laillista toimintaa ja tämä paheksunta leviää mediassa. Tällaiset skandaalit kestävät yleensä päivistä viikkoon tai pariin.

Skandaali voi saada kuitenkin poikkeuksellisen suuren ja pitkäkestoisen mittakaavan, jos tapauksesta yliyleistetään muiden toimijoiden toimintaan. Esimerkiksi Nokian päätös sulkea tehdas Saksan Bochumissa vuonna 2008 synnytti poikkeuksellisen pitkäkestoisen skandaalin, koska saksalainen poliitikko Jürgen Rüttgers (CDU) keksi kutsua Nokiaa “tukiaisheinäsirkaksi”, mikä sai monet muut saksalaiset poliitikot ottamaan kantaa ”tukiaisheinäsirkkojen” aiheuttamiin – oletettuihin – laajempiin yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Yliyleistys skandaalin keskiössä olevasta henkilöstä tai organisaatioista muihin paheksuttaviin henkilöiden tai organisaatioiden onkin skandaalien syntymisen kolmas keskeinen tekijä. Kun kansalaiset paheksuvat Panaman papereiden perusteella yhteiskuntamme eliittiä oman edun ajamisesta yleisesti, he siis vaikuttavat näiden skandaalien syntymiseen. Kansalaisten yliyleistys yksittäisestä väitetystä rikkomuksesta yhteiskuntiemme epämoraalisuuteen ei ole pelkästään skandaalien seuraus vaan keskeinen tekijä niiden syntymisessä.

Skandaali = olettamus syyllisyydestä + syytösten jakaminen + yliyleistys kaavan ongelmalliset seuraamukset.

Skandaalit siis voivat syntyä kun a) että jotkut toimijat olettavat jonkun rikkoneen lakeja ja säädöksiä ja syyttävät tätä toimijaa rikkomuksesta, b) syytökset päätyvät mediaan ja c) näiden syytösten perusteella käydään yhteiskunnallista keskustelua oletettujen rikkomusten yhteiskunnallisista seuraamuksista.

Siinä missä lakimiehet pyrkivät ensin ymmärtämään jonkin tapahtuman syntymisen syitä ja seuraamuksia sekä näiden syiden ja seuraamusten oikeudellisuutta, skandaaliin osallistuvat syyttävät sormet ja katsovat silmäparit hyppäävät usein suoraan ehdottamaan mitä oletetulle epämoraaliselle toiminnalle pitäisi tehdä. Tässä yhteydessä skandaalin keskiössä olevat toimijat voivat menettää maineensa vaikka he eivät olleet rikkoneet lakeja tai määräyksiä.

Koska skandaaleissa julkisesti tuomituksi voivat tulla lakia noudattaneet henkilöt ja organisatiot, skandaaleja onkin pidetty modernien yhteiskuntien vastineena noitavainoille[ii].

Skandaalit ovat uhka moderneille demokraattisille yhteiskunnille, mutta eri syystä kuin yleensä ajatellaan. Skandaalit eivät mielestäni kerro niinkään skandaalien kohteiden – yleensä yhteiskunnallisen eliitin – moraalittomuudesta vaan siitä kuinka olemme menettämässä kyvyn ratkaista yhteisiä ongelmia traditionaalisten demokraattisten väylien kautta. Tämä on vaarassa tapahtua kolmen toisiinsa linkittyneen tekijän kautta:

  1. Skandaalien kasvanut määrä, niiden nopea kehitys ja alati vaihtuvat skandaalien kirjo ovat saaneet monet suuresta yleisöstä pitämään yhteiskuntiamme korruptoituneina tai ainakin epämoraalisina. Perinteisen ja sosiaalisen median kuohuessa erilaisten “vähäpätöisten” skandaalien ympärillä, on riskinä, että suuren yleisön kyky erottaa väitteet ja tosiasialliset rikkomukset sekä pienet ja suuret yhteiskunnalliset ongelmat toisistaan entisestään vähentyy. Tällainen “moraalinen ylivietävyys” tekee yhteiskuntiemme kehittämisen entistä vaikeammaksi kun se yhdistyy seuraavaan tekijään.
  2. Skandaalien kasvanut määrä, niiden nopea kehitys ja alati vaihtuvat skandaalien kirjo synnyttävät väärän uskon median ja erityisesti sosiaalisen median voimaan ratkaista ongelmia. Tämä väärä uskomus syntyy siitä, että monet näkevät, että skandaalien esille tuleminen mediassa on osoitus siitä kuinka media kykenee “paljastamaan” yhteiskunnallisia epäkohtia. Sosiaalinen media on saanut erityisen paljon ”uskovaisia” puolelleen, koska siellä esille tuodaan väitettyjä rikkomuksia, joita ei perinteisessä mediassa käsitellä (usein syystä). Kun kilpailu lukijoista ja mainosrahoista on lisääntynyt, perinteinen media on tullut enemmän markkinalähtöiseksi ja on lähtenyt mukaan vähäpätöisten skandaalien julkaisuun klikkien toivossa. Ongelmana on, että mitä enemmän “vähäpätöisille” skandaaleille on kysyntää mediassa, sitä suurempi osa median kaistanleveydestä keskittyy alati vaihtuviin vähäpätöisiin skandaaleihin tärkeiden yhteiskunnallisten ongelmien kustannuksella. Sosiaalisen mediaa on kiitelty siitä, että se mahdollistaa jokaisen kansalaisen osallistumisen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Samalla kun sosiaalinen media on tehnyt yhteiskunnallisesta keskustelusta entistä enemmän kansalaisilta-eliitille suuntautuvaa, se on kuitenkin tehnyt yhteiskunnallisen keskustelun kontrollin ja sitä kautta yhteiskuntiemme kehittämisen entistä vaikeammaksi.
  3. Kun näkymys yhteiskuntiemme epämoraalisuudesta sekä sosiaalisen median voimasta ratkaista näitä ongelmia yhdistyvät, on vaarana, että menetämme halumme ja kykymme osallistua yhteisten ongelmien ratkaisemiseen traditionaalisten ja legitiimien poliittisten väylien – siis perinteisen edustuksellisen demokratian – kautta. Sen sijaan, että osallistuisimme esimerkiksi SDP:n järjestämiin keskustelutilaisuuksiin ja pyrkisimme vaikuttamaan puoluiden linjaan sisältä käsin, käytämme aikamme sosiaalisessa mediassa muiden moralisointiin. Vaikka sosiaalinen media mahdollistaa uudenlaisen kansalaisvaikuttamisen ja suoran yhteyden kansanedustajien ja kansalaisten välillä, sosiaalinen median suoran vaikuttamisen kanava ei valitettavasti varsinaisesti kannusta käyttämään aikaa perinteiseen puoluetyöhön. Tämä muodostuu ongelmaksi siinä vaiheessa, kun politiikkaan eivät enää hakeudu yhteiskuntiemme etevimmät henkilöt. Näin tapahtuessa valituiksi tulleiden poliitikoiden kyky ymmärtää komplekseja yhteiskunnallisia ongelmia ja valta vaikuttaa niihin eivät kohtaa.

Jotta voisimme ratkaista yhteiskuntiemme tärkeitä ongelmia, meidän kannattaisi siis pitää sosiaalisen ja perinteisen median huomio todella merkittävissä yhteiskunnallisissa ongelmissa sekä niiden ratkaisuissa. Koska harvoilla meistä on Putinin kaltaista valtaa vaikuttaa suoraan siihen mitä valtakunnan ykkösmedioissa raportoidaan (ja hyvä niin), median huomion kiinnittäminen merkittäviin yhteiskunnallisiin ongelmiin vaatii laadukkaan sisällön tuottamista, jonka kaikki mediat haluavat julkaista.

Suomalaisille puolueille tekisi hyvää, jos ne vanhojen argumenttien toistamisen sijaan pyrkisivät luomaan julkista keskustelua tuottamalla laadukasta sisältöä vaikka siitä miten valtioiden alenevien verotulojen, kasvavien velkavuorten ja heikkenevien huoltosuhteiden yhtälö ratkaistaan kestävällä tavalla. Valtioiden välisen verokilpailun vähentäminen vaatisi myös paljon konkreettista poliittista työtä kansainvälisten ratkaisujen etsimisen eteen.

Mutta puoluepolitiikan ulkopuolellakin niin tutkijat, konsultit kuin virkamiehetkin voivat vaikuttaa tuottamalla analyysiä yhteiskunnallisista ongelmista ja niiden ratkaisuista. Ja me kaikki voimme myös kohdentaa huomiota todella tärkeisiin ongelmiin miettimällä tarkkaan mitä juttuja jaamme sosiaalisessa mediassa.

[i] Esim. Adut, Ari. On Scandal: Moral Disturbances in Society, Politics, and Art. Structural Analysis in the Social Sciences. Cambridge: Cambridge University Press, 2008.

[ii] Suhr, Carla. Publishing for the Masses: Early Modern English Witchcraft Pamphlets. Mémoires de La Société Néophilologique de Helsinki 83. Helsinki: Société Néophilologique, 2011.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s